lokakuuta 29, 2026

Omien virheiden kohtaaminen – parisuhteessa ja sen jälkeen

Olen viime aikoina joutunut katsomaan itseäni ja omaa käyttäytymistäni ehkä kriittisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Parisuhteeni päättyminen on saanut minut pohtimaan paitsi kaikkea sitä, mitä meidän välillämme tapahtui, myös sitä, millainen minä itse olin kumppanina. Mitä tein väärin? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miksi en aina osannut toimia tavalla, jota olisin itsekin pitänyt oikeana?

Nämä kysymykset eivät ole olleet helppoja

Olisi varmasti helpompaa keskittyä vain siihen, miten paljon minua on satutettu. Mutta tiedän, ettei se olisi koko totuus. Minäkin olen tehnyt virheitä. Sekä parisuhteen aikana että sen päättymisen jälkeen. Olen aina ollut melko herkkä ihminen. Mietin asioita paljon ja saatan jäädä pohtimaan toisen sanoja tai käyttäytymistä pitkäksikin aikaa. 

Parisuhteessa tämä näkyi välillä tavalla, josta en ole ylpeä. Saatoin tulkita asioita väärin, reagoida liian voimakkaasti tai sanoa jotakin piikittelevää. En aina osannut kertoa suoraan, mikä minua oikeasti vaivasi. Sen sijaan saatoin antaa pahalle ololleni vallan. Jälkikäteen ymmärrän, kuinka raskasta sellainen käyttäytyminen voi olla toiselle ihmiselle. Vaikka omat tunteeni olivat todellisia, se ei tarkoita, että kaikki tapani ilmaista niitä olisivat olleet oikeita. Olen joutunut hyväksymään sen, että myös minä olen satuttanut ihmistä, jota rakastin.

Pelko siitä, etten riitä

 

Yksi asia, jonka olen vasta viime aikoina osannut sanoittaa kunnolla, on se, että pelkäsin oikeastaan koko parisuhteemme ajan, etten olisi miehelleni tarpeeksi. Eikä tämä johtunut miehestäni, vaan tämä ajatus johtui minusta. Pelkäsin, ettei oma persoonani, tapani olla tai se, mitä pystyin suhteeseen antamaan, lopulta riittäisi. Ja nyt kun tiedän, etten riittänyt, tekee se erityisen kipeää. En tiedä, kuinka paljon tämä pelko vaikutti käyttäytymiseeni, mutta uskon sen näkyneen monessa tilanteessa. Kun ihminen pelkää menettävänsä toisen, hän saattaa alkaa etsiä merkkejä siitä, ettei kaikki ole hyvin. Tavallisetkin asiat voivat tuntua uhkaavilta, ja epävarmuus voi muuttua puolustautumiseksi, väärinkäsityksiksi tai riidoiksi. En halua käyttää pelkoani tekosyynä. Mutta haluan ymmärtää sitä, koska en halua enää tulevaisuudessa antaa saman pelon ohjata käyttäytymistäni. En halua enää rakastaa niin, että samalla pelkään jatkuvasti olevani riittämätön.

Parisuhteemme aikana lupasin muuttaa omaa käyttäytymistäni ja korjata asioita, jotka aiheuttivat välillemme ongelmia. Tarkoitin niitä lupauksia. Mutta olen joutunut myöntämään, ettei pelkkä halu muuttua aina riitä. Muutos vaatii myös tekoja, johdonmukaisuutta ja aikaa. En aina onnistunut siinä niin hyvin kuin olisin halunnut. Saatoin ymmärtää virheeni vasta jälkikäteen, pyytää anteeksi ja silti huomata myöhemmin toimineeni uudessa tilanteessa samalla tavalla. Ymmärrän, että tällainen on voinut heikentää luottamusta minuun. Se on kipeä asia myöntää, koska en koskaan halunnut tahallani satuttaa rakastamaani ihmistä. Mutta olen oppinut, ettei hyvä tarkoitus yksin poista oman toiminnan seurauksia.

Eron jälkeen en aina osannut toimia oikein

Haluan olla rehellinen myös siitä, ettei oma käyttäytymiseni ollut kaikilta osin sellaista, josta voisin olla ylpeä myöskään eron jälkeen. Ero herätti minussa valtavasti surua, pelkoa, epätoivoa ja vihaa. Välillä tunteet olivat niin voimakkaita, etten osannut käsitellä niitä rakentavasti. Yritin saada vastauksia kysymyksiin, jotka pyörivät jatkuvasti mielessäni. Halusin ymmärtää, miksi kaikki tapahtui ja oliko yhteinen tulevaisuus todella menetetty. Olen jälkeenpäin huomannut, että saatoin yrittää saada toista ymmärtämään tunteitani silloinkin, kun hän ei enää halunnut keskustella kanssani. Olen myös sanonut ja kirjoittanut asioita voimakkaan loukkaantumisen keskellä. Kaikki niistä eivät välttämättä olleet harkittuja tai rakentavia. En ole ylpeä jokaisesta reaktiostani.

Vaikka olin itse todella rikki, se ei tarkoita, että olisin voinut toimia miten tahansa. Toisen asettamia rajoja täytyy kunnioittaa myös silloin, kun niiden hyväksyminen tuntuu vaikealta. Se on yksi niistä asioista, joita minun täytyy opetella. Vastuu ei tarkoita kaiken syyllisyyden kantamista Olen huomannut, että omien virheiden tunnistamisen ja itsensä jatkuvan syyttämisen välillä on hyvin ohut raja. Välillä olen miettinyt, olisiko parisuhteemme edelleen olemassa, jos olisin osannut toimia paremmin. Jos olisin ollut ymmärtäväisempi tai vähemmän epävarma.

Mutta vaikka tunnistan oman osuuteni ongelmista, en voi tietää, olisiko mikään yksittäinen muutos pelastanut suhdettamme. Parisuhteessa on aina kaksi ihmistä, joilla molemmilla on omat tunteensa, valintansa ja vastuunsa. Minä voin ottaa vastuun omista virheistäni. En kuitenkaan voi ottaa vastuuta toisen ihmisen kaikista päätöksistä tai teoista. Voin katua omaa käyttäytymistäni ja silti tunnustaa, että myös minua on satutettu. Nämä kaksi asiaa voivat olla totta samaan aikaan.

Olen pyytänyt anteeksi monia asioita, joita olen tehnyt väärin. Olen myös yrittänyt ymmärtää, miten oma toimintani on vaikuttanut toiseen ihmiseen. Mutta ehkä yksi vaikeimmista asioista on vielä edessä. Minun pitäisi oppia antamaan anteeksi myös itselleni. Se ei tarkoita sitä, että unohtaisin virheeni tai kuvittelisin, ettei niillä ollut merkitystä. 

Olen ihminen, joka on tehnyt virheitä. Olen myös ihminen, joka on rakastanut, yrittänyt, pettynyt ja joutunut kokemaan paljon vaikeita asioita. En voi enää muuttaa menneisyyttä, mutta voin yrittää vaikuttaa siihen, millainen ihminen olen tästä eteenpäin. Mutta rehellisesti, en tiedä voinko antaa itselleni anteeksi, koska tiedän mitä olen menettänyt - elämäni kaikista rakkaimman ihmisen.

Ehkä tärkeintä ei lopulta ole se, etten koskaan enää tekisi virheitä, vaan se, että opin tunnistamaan ne, kantamaan niistä vastuun ja toimimaan tulevaisuudessa paremmin. Ja vaikka parisuhteeni ei enää jatkuisi, haluan uskoa, ettei kaikki se työ, jota olen tehnyt itseni ymmärtämiseksi, ole mennyt hukkaan.

Lue lisää

lokakuuta 28, 2026

Miksi halusin vielä yrittää, vaikka minuun sattui?

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miksi halusin niin pitkään pitää kiinni parisuhteestani, vaikka se aiheutti minulle myös valtavasti surua, epävarmuutta ja pettymyksiä. Miksi olin edelleen valmis yrittämään, antamaan anteeksi ja aloittamaan alusta, vaikka olin jo niin monesti joutunut pettymään?

Ehkä yksinkertaisin vastaus on se, että rakastin. Ja rakastan edelleen. Mutta mitä enemmän olen asiaa ajatellut, sitä enemmän olen ymmärtänyt, ettei kyse ollut pelkästään rakkaudesta. Kyse oli myös yhteisestä historiasta, muistoista, tulevaisuudenhaaveista ja siitä uskosta, että vaikeuksista voisi vielä selvitä yhdessä. En halunnut luopua ihmisestä, jonka kanssa olin kuvitellut viettäväni loppuelämäni.

KUVA TEHTY TEKOÄLYLLÄ.

Rakkaus ei kadonnut vaikeuksien mukana

Parisuhteessamme oli paljon vaikeuksia. Riitelimme, ymmärsimme toisiamme väärin ja satutimme toisiamme. Oli asioita, joita olisi pitänyt käsitellä aikaisemmin, ja tilanteita, joissa olisimme molemmat varmasti voineet toimia toisin. En halua kirjoittaa menneestä niin, että olisin itse ollut kaikessa oikeassa. Tiedän tehneeni virheitä. Olen sanonut asioita, joita olen myöhemmin katunut, reagoinut joskus väärällä tavalla ja antanut omien pelkojeni vaikuttaa käyttäytymiseeni. Olen joutunut katsomaan omaa toimintaani hyvinkin kriittisesti.

Mutta kaikista vaikeuksista huolimatta tunteeni eivät kadonneet. Vaikka välillä olin vihainen, pettynyt tai surullinen, näin edelleen sen ihmisen, johon olin aikanaan rakastunut. Muistin ne hetket, jolloin meillä oli hyvä olla yhdessä. Muistin yhteisen naurun, läheisyyden ja ne pienet arkiset asiat, jotka olivat tehneet suhteestamme minulle niin tärkeän.

En myöskään halua unohtaa kaikkea sitä hyvää, mitä hän teki puolestani. Erityisesti äitini kuoleman jälkeen hän oli monessa asiassa tukenani. Yksi merkityksellisimmistä teoista oli se, että hän kantoi äitini arkkua hautajaisissa, vaikka ei ollut koskaan edes ehtinyt tavata häntä. Se oli minulle valtavan suuri asia, josta tulen aina olemaan hänelle kiitollinen. Vaikka suhteemme päättyi kipeällä tavalla, en halua antaa sen pyyhkiä pois kaikkea sitä hyvää, mitä hän teki ja mitä yhdessä koimme. Ehkä juuri siksi luopuminen tuntui niin mahdottomalta. En nähnyt hänessä ainoastaan ihmistä, jonka kanssa meillä oli vaikeuksia, vaan myös ihmisen, joka oli osoittanut välittämistään silloin, kun sitä todella tarvitsin.

Minulle parisuhteen vaikeudet eivät automaattisesti tarkoittaneet sitä, ettei suhteella olisi enää tulevaisuutta. Ajattelin, että jos molemmat todella haluaisivat, asioita voisi vielä korjata. Uskoin siihen, että ihminen voi oppia virheistään. Että luottamusta voi yrittää rakentaa uudelleen. Että yhdessä rakennettua suhdetta ei tarvitsisi menettää vain siksi, ettei kaikki ollut sujunut niin kuin olisi pitänyt.

Halusin korjata myös omat virheeni

Yksi suurimmista syistä jatkaa yrittämistä oli se, että tiedostin oman osuuteni parisuhteemme ongelmista. En halunnut vain pyytää anteeksi ja jatkaa sitten samalla tavalla. Halusin oikeasti ymmärtää, miksi olin käyttäytynyt tietyissä tilanteissa niin kuin olin käyttäytynyt. Halusin oppia käsittelemään tunteitani paremmin, kommunikoimaan rakentavammin ja olemaan parempi kumppani.

En tietenkään onnistunut kaikessa heti. Muuttuminen ei tapahdu yhdessä yössä, varsinkaan silloin, kun elämässä on samaan aikaan paljon muitakin kuormittavia asioita. Silti halusin yrittää. Jälkikäteen olen miettinyt, oliko yrittämiseni välillä myös liian epätoivoista. Keskityinkö niin paljon siihen, mitä minun pitäisi itsessäni muuttaa, etten enää osannut pysähtyä miettimään, mitä itse tarvitsin?

Olen huomannut, että kun pelkää menettävänsä rakastamansa ihmisen, saattaa alkaa tarkastella itseään lähes pelkästään omien virheidensä kautta. Mitä tein väärin? Mitä olisin voinut sanoa toisin? Miksi en osannut toimia paremmin? Mitä minun pitäisi vielä muuttaa, jotta toinen haluaisi jäädä? Vähitellen tällaiset ajatukset voivat viedä mukanaan. Halusin vain niin kovasti olla riittävä toiselle.

Miksi olin valmis antamaan anteeksi?

Parisuhteemme loppuvaiheisiin liittyi asioita, jotka satuttivat minua syvästi. Sellaisia asioita, joiden jälkeen moni olisi ehkä päättänyt, ettei halua enää yrittää. Minä ajattelin toisin. Olin valmis pohtimaan anteeksiantamista, koska en halunnut menettää kaikkea sitä, mitä olimme yhdessä rakentaneet. En ajatellut, että tapahtuneet asiat olisivat olleet merkityksettömiä tai että ne pitäisi vain unohtaa. Tiesin, että luottamuksen palauttaminen olisi vaatinut paljon aikaa, rehellisyyttä ja molemminpuolista työtä. Mutta olin valmis siihen mahdollisuuteen.

Minulle anteeksiantaminen ei tarkoittanut sitä, ettei minuun olisi sattunut. Se tarkoitti sitä, että olisin halunnut yrittää rakentaa jotakin uutta kaiken rikkoutuneen tilalle. Ehkä siinä oli myös jotakin hyvin ristiriitaista. Olin itse valmis antamaan anteeksi asioita, jotka olivat satuttaneet minua valtavasti. Samalla jouduin kohtaamaan sen, ettei toinen enää välttämättä pystynyt antamaan anteeksi minulle tai näkemään yhteistä tulevaisuutta kanssani. Se tuntui vaikealta ymmärtää.

En kuitenkaan ajattele, että anteeksiantaminen olisi velvollisuus. Jokaisella on oikeus päättää, mitä pystyy käsittelemään ja millaisessa suhteessa haluaa jatkaa. Silti olisin toivonut, että olisimme voineet yrittää vielä yhdessä.

Toivo, josta oli vaikea päästää irti

Ero ei tuntunut minulle yhdeltä selkeältä hetkeltä, jonka jälkeen kaikki olisi ollut ohi. Sen jälkeenkin oli tilanteita, joissa tunsin meidän välillämme olevan jotakin. Oli sanoja rakkaudesta ja ikävästä, läheisyyttä ja hetkiä, jotka saivat minut uskomaan, ettei yhteinen tarinamme ollut vielä päättynyt. Ja koska rakastin edelleen, tartuin niihin hetkiin.

En halunnut uskoa, että kaikki olisi lopullisesti menetetty, jos tunteita kerran oli vielä olemassa. Toivo tuntui välillä lohdulliselta. Se antoi syyn ajatella, että ehkä kaikki kokemamme vaikeudet eivät olleetkaan turhia ja että vielä voisi tulla päivä, jolloin istuisimme yhdessä alas ja päättäisimme aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta samalla toivo alkoi myös satuttaa.

Jokainen hetki, jolloin uskoin yhteenpaluun olevan mahdollinen, teki seuraavasta pettymyksestä entistä raskaamman. Välillä tuntui kuin olisin joutunut kokemaan saman menetyksen yhä uudelleen. Ehkä vaikeinta ei ollut pelkästään luopua parisuhteesta, vaan luopua toivosta, joka oli pitänyt minut kiinni siinä niin pitkään.

Kun yhteinen tulevaisuus ei enää ollut mahdollinen

Yksi kaikkein vaikeimmista asioista on ollut hyväksyä, että minä olisin halunnut jatkaa yrittämistä, mutta toinen päätti kulkea eri suuntaan. Minulla oli edelleen uskoa siihen, että vaikeuksistamme olisi voinut selvitä, mutta lopulta jouduin kohtaamaan sen, ettei yhteistä tulevaisuutta enää ollut.

Olen joutunut miettimään, miksi kaikki se, mitä olimme yhdessä kokeneet ja rakentaneet, ei lopulta riittänyt. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olisimmeko voineet vielä löytää toisemme uudelleen? Nämä kysymykset ovat saaneet minut välillä kyseenalaistamaan omaa riittävyyttäni, vaikka ymmärrän, ettei parisuhteen onnistuminen ole koskaan vain yhden ihmisen vastuulla.

Tiedän, ettei toista ihmistä voi pakottaa jäämään, vaikka itse rakastaisi kuinka paljon. Mutta ymmärtäminen ei tarkoita, etteikö asia sattuisi.

Kaikkein vaikeinta on ollut hyväksyä, etten enää saa jakaa omaa elämääni hänen kanssaan. En saa enää olla osa sitä tavallista arkea, joka oli minulle niin tärkeää. En saa enää suunnitella hänen kanssaan tulevaisuutta, jota olin pitänyt mahdollisena vielä pitkään. Ja juuri siitä luopuminen on ollut kaikkein vaikeinta.

Kadotinko itseni yrittämisen keskellä?

Olen joutunut kysymään itseltäni, missä vaiheessa rakkaudesta tuli myös jatkuvaa pelkoa. Missä vaiheessa aloin pelätä niin paljon toisen menettämistä, että oma hyvinvointini jäi taka-alalle? En usko, että kaikkea yrittämistäni voi kutsua virheeksi. Halusin korjata asioita, koska välitin. Halusin antaa anteeksi, koska rakastin. Halusin uskoa parempaan, koska yhteinen tulevaisuus merkitsi minulle paljon. Mutta olen alkanut ymmärtää, ettei parisuhdetta voi pelastaa yksin.

Vaikka kuinka yrittäisi muuttua, pyytäisi anteeksi, antaisi uusia mahdollisuuksia ja rakastaisi, se ei yksin riitä, jos toinen ei enää halua rakentaa suhdetta yhdessä. Se on ollut minulle vaikea asia hyväksyä. Olen myös miettinyt, kuinka paljon omasta elämästäni jäi kaiken tämän keskellä sivuun. Kuinka usein ajatukseni pyörivät vain parisuhteen ympärillä. Kuinka paljon aikaa käytin siihen, että yritin ymmärtää toisen tunteita, päätöksiä ja ristiriitaisia sanoja. Ja kuinka harvoin pysähdyin kysymään, mitä minulle itselleni kuuluu.

En halua enää ajatella, että minun arvoni ihmisenä riippuisi siitä, haluaako joku olla kanssani. Mutta rehellisesti sanottuna tämän ajatuksen sisäistäminen on vielä kesken.

En kadu sitä, että rakastin 

Jos voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin varmasti monia asioita toisin. Kuuntelisin enemmän. Pysähtyisin ennen kuin sanoisin jotakin loukkaavaa. Puhuisin omista peloistani avoimemmin ja yrittäisin pitää parempaa huolta myös itsestäni. Mutta en usko, että katuisin sitä, että halusin yrittää.

Minulle se suhde oli tärkeä. Ne yhteiset ajat olivat tärkeitä. Ja se ihminen oli minulle tärkeä. En halua ajatella, että kaikki olisi ollut turhaa vain siksi, ettei yhteinen tarinamme saanut sellaista loppua kuin olin toivonut. Ehkä joskus pystyn katsomaan menneisyyttä ilman, että ensimmäisenä tunnen surua, pettymystä tai ikävää. Ehkä joskus pystyn muistamaan myös kaiken hyvän ilman, että alan heti miettiä, miksi se ei riittänyt. Mutta en ole vielä siinä pisteessä.

Rakastan edelleen ihmistä, jonka kanssa olisin halunnut jakaa tulevaisuuteni. Kaipaan häntä, vaikka tiedän, ettei pelkkä oma kaipaukseni muuta tapahtunutta. En myöskään osaa vielä sanoa, milloin olen valmis päästämään irti kaikesta siitä toivosta, jota olen kantanut mukanani. Tällä hetkellä yritän vain hyväksyä, että voin rakastaa jotakuta syvästi ja silti joutua jatkamaan elämääni ilman häntä. Ehkä halusin yrittää niin pitkään juuri siksi, etten koskaan lakannut uskomasta meihin. Ja ehkä kaikkein vaikeinta on nyt opetella uskomaan jälleen myös itseeni.

Lue lisää

lokakuuta 26, 2026

Vuosi, joka muutti minua enemmän kuin osasin odottaa

Jos joku olisi vielä viime vuoden lopussa kertonut minulle, millainen vuodesta 2026 tulisi, en olisi luultavasti uskonut sanaakaan. Tämä vuosi on ollut yksi elämäni raskaimmista. Se on sisältänyt niin paljon menetyksiä, pettymyksiä, epävarmuutta ja muutoksia, että välillä minun on ollut vaikea edes ymmärtää kaikkea tapahtunutta.

Vuoden alussa yritin rakentaa elämääni uuteen suuntaan. Opiskelin uudella alalla, ja vaikka tulevaisuus oli vielä epävarma, halusin uskoa siihen, että voisin löytää oman paikkani ja saada elämääni uudenlaista sisältöä. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Oma mielenterveyteni ja jaksamiseni alkoivat horjua, ja lopulta jouduin tekemään päätöksen keskeyttää opinnot. Se tuntui epäonnistumiselta, vaikka samalla tiesin, etten siinä tilanteessa pystynyt jatkamaan. Ala ei ollut vain minua varten, ja oikeastaan sydämmesäni tiesin sen alusa asti, ettei tämä ole minun juttuna. Halusin kuitenkin yrittää.

Samaan aikaan myös parisuhteessani oli vaikeuksia. Olimme ajautuneet tilanteeseen, jossa yhteisen tulevaisuuden jatkuminen ei enää tuntunut itsestään selvältä. Suhteemme päättyi, mutta löysimme vielä takaisin toistemme luo. Halusin uskoa, että vaikeuksista huolimatta voisimme oppia jotain ja rakentaa suhteestamme vahvemman.

Sitten tuli helmikuun 24. päivä. Päivä, jolloin poliisi soitti minulle ja sanoi sanat: äitisi on kuollut. Se oli menetys, johon en olisi koskaan voinut valmistautua. Yhtäkkiä elämässäni oli tyhjä paikka, jota mikään ei voisi täyttää. Olisin tarvinnut aikaa pysähtyä, surra ja yrittää ymmärtää, ettei äiti enää ollut täällä. Mutta elämä ei antanut siihen kunnolla mahdollisuutta. Äidin kuoleman jälkeen edessä oli valtavasti käytännön asioita. Hautajaiset, perunkirjoitus, taloudelliset selvittelyt ja kaikki ne asiat, jotka läheisen kuoleman jälkeen on hoidettava, vaikka oma mieli olisi aivan muualla. Asiat eivät sujuneet yksinkertaisesti. Yksi selvittämätön asia johti seuraavaan, ja vähitellen tuntui siltä, ettei mikään edennyt. Surun rinnalle tuli stressiä, huolta ja jatkuvaa epävarmuutta.

Samaan aikaan parisuhteessani jatkui vaikea vaihe. Oli riitoja, pettymyksiä ja tilanteita, joissa molemmat varmasti kokivat tulleensa satutetuiksi. Yritin selviytyä äitini kuoleman aiheuttamasta surusta ja samalla pitää kiinni ihmissuhteesta, joka oli minulle äärettömän tärkeä. Jossain vaiheessa huomasin, ettei minulla ollut enää voimia käsitellä kaikkea. Äidin kuolemaan liittyvä suru jäi taka-alalle. Ei siksi, ettei menetys olisi tuntunut pahalta, vaan siksi, että mielessäni oli jatkuvasti niin paljon muutakin. Tuntui kuin olisin joutunut siirtämään yhden surun syrjään selvitäkseni toisesta.

KUVA: PIXABAY.

Lopulta parisuhteeni päättyi uudelleen. En menettänyt ainoastaan ihmistä, jota rakastin, vaan myös sen yhteisen tulevaisuuden, jonka olin mielessäni rakentanut. Kaikki ne suunnitelmat, toiveet ja ajatukset yhteisestä elämästä muuttuivat yhtäkkiä epävarmoiksi. Yksi vaikeimmista asioista parisuhteen päättymisessä on ollut se, etten ole tiennyt, pitäisikö minun päästää irti vai uskoa siihen, että meillä voisi vielä olla yhteinen tulevaisuus. Eron jälkeen olen kuullut edelleen sanoja rakkaudesta ja ikävästä. On puhuttu jopa mahdollisuudesta, että voisimme joskus vielä yrittää uudelleen. Välillämme on ollut myös läheisyyttä, joka on saanut minut tuntemaan, ettei kaikki ehkä ollutkaan vielä ohi. Mutta samaan aikaan olen joutunut kohtaamaan etäisyyttä, yhteydenpidon katkeamista ja epävarmuutta siitä, mitä toinen oikeasti haluaa.

Juuri tämä ristiriita on ollut minulle kaikkein raskainta. Kun ihminen sanoo rakastavansa ja kaipaavansa, sitä haluaa uskoa, että tunteilla on edelleen jokin merkitys myös yhteisen tulevaisuuden kannalta. Kun hän sitten vetäytyy, sitä alkaa miettiä, ymmärsikö itse kaiken väärin. Olen kysynyt itseltäni lukemattomia kertoja, oliko läheisyys aitoa. Oliko ikävä todellista? Oliko mahdollisuudesta puhuminen vain ajatus vai jotain, mitä toinen oikeasti toivoi? En väitä tietäväni, mitä toinen on tuntenut tai miksi hän on toiminut niin kuin on. Voin kertoa vain sen, miten minä olen kaiken kokenut.

Olen elänyt pitkään toivon ja pettymyksen välissä. Juuri kun olen yrittänyt hyväksyä suhteen päättymisen, jokin kohtaaminen tai keskustelu on herättänyt toivon uudelleen. Ja sitten olen joutunut jälleen käsittelemään sitä mahdollisuutta, ettei yhteistä tulevaisuutta olekaan. Kaikkein kipeintä on ollut huomata, että vaikka toinen on puhunut mahdollisesta yhteenpaluusta, hän on samalla aloittanut uuden parisuhteen. Tiedän, että ihmisellä voi olla ristiriitaisia tunteita. Voi rakastaa ja kaivata jotakuta, vaikka ei enää haluaisi tai pystyisi jatkamaan suhdetta. Mutta sille ihmiselle, joka edelleen toivoo yhteistä tulevaisuutta, tällainen epävarmuus voi olla todella kuluttavaa.

Olen menettänyt suuren osan siitä elämänilosta, jota minulla ennen oli. Välillä tavallisetkin asiat ovat tuntuneet ylivoimaisilta. Olen huomannut vetäytyväni omiin ajatuksiini ja miettiväni samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Kaikkein surullisinta on ehkä ollut huomata, kuinka kauas olen ajautunut siitä ihmisestä, joka olin ennen tätä kaikkea. Vuoden alussa yritin löytää elämälleni uuden suunnan opiskelun kautta. Nyt huomaan yrittäväni löytää itseäni.

Tämän vuoden aikana olen joutunut luopumaan niin monesta asiasta. Opinnoista, yhteisestä tulevaisuudesta, parisuhteesta ja ennen kaikkea äidistäni. Kaikki nämä menetykset ovat erilaisia, mutta jokainen niistä on jättänyt minuun jälkensä. Ja kaiken tämän keskellä minun pitäisi edelleen jaksaa hoitaa keskeneräisiä asioita, selviytyä arjesta ja uskoa siihen, että elämässä voisi vielä olla jotain hyvää odottamassa.

En halua kirjoittaa tätä saadakseni sääliä tai osoittaakseni ketään syylliseksi. Haluan kirjoittaa tämän siksi, että joskus ulospäin ei näy lainkaan, kuinka paljon ihminen joutuu kantamaan sisällään. Joskus jo pelkkä päivästä toiseen selviytyminen vaatii enemmän voimia kuin kukaan ulkopuolinen osaisi kuvitella. En tiedä, milloin pystyn ajattelemaan tätä vuotta ilman, että kaikki tuntuu edelleen kipeältä. En tiedä, milloin löydän takaisin sen iloisen puolen itsestäni, joka on tuntunut olevan pitkään kadoksissa. Mutta haluan uskoa, ettei tämä vuosi määrittele koko loppuelämääni.

Ehkä jonain päivänä pystyn katsomaan taaksepäin ja näkemään muutakin kuin menetyksiä. Ehkä huomaan, että kaiken tämän keskellä olen myös oppinut jotain itsestäni, omista rajoistani ja siitä, mitä todella tarvitsen voidakseni hyvin. Tällä hetkellä en kuitenkaan halua vaatia itseltäni liikaa. Haluan antaa itselleni luvan surra äitiäni. Luvan ikävöidä ihmistä, jota edelleen rakastan. Luvan olla pettynyt, vihainen, surullinen ja keskeneräinen. Ja ennen kaikkea luvan aloittaa uudelleen, vaikka en vielä tiedä, mistä aloittaisin.

Vuosi 2026 vei minulta paljon sellaista, mitä pidin tärkeänä. Mutta toivon, ettei se vie minulta lopullisesti uskoa siihen, että voin vielä joskus olla onnellinen. Ehkä en ole enää sama ihminen kuin vuoden alussa. Mutta ehkä minun ei tarvitsekaan olla. Ehkä tärkeintä on, että löydän vielä jonain päivänä itseni uudelleen.

Lue lisää