Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miksi halusin niin pitkään pitää kiinni parisuhteestani, vaikka se aiheutti minulle myös valtavasti surua, epävarmuutta ja pettymyksiä. Miksi olin edelleen valmis yrittämään, antamaan anteeksi ja aloittamaan alusta, vaikka olin jo niin monesti joutunut pettymään?
Ehkä yksinkertaisin vastaus on se, että rakastin. Ja rakastan edelleen. Mutta mitä enemmän olen asiaa ajatellut, sitä enemmän olen ymmärtänyt, ettei kyse ollut pelkästään rakkaudesta. Kyse oli myös yhteisestä historiasta, muistoista, tulevaisuudenhaaveista ja siitä uskosta, että vaikeuksista voisi vielä selvitä yhdessä. En halunnut luopua ihmisestä, jonka kanssa olin kuvitellut viettäväni loppuelämäni.
KUVA TEHTY TEKOÄLYLLÄ.
Rakkaus ei kadonnut vaikeuksien mukana
Parisuhteessamme oli paljon vaikeuksia. Riitelimme, ymmärsimme toisiamme väärin ja satutimme toisiamme. Oli asioita, joita olisi pitänyt käsitellä aikaisemmin, ja tilanteita, joissa olisimme molemmat varmasti voineet toimia toisin. En halua kirjoittaa menneestä niin, että olisin itse ollut kaikessa oikeassa. Tiedän tehneeni virheitä. Olen sanonut asioita, joita olen myöhemmin katunut, reagoinut joskus väärällä tavalla ja antanut omien pelkojeni vaikuttaa käyttäytymiseeni. Olen joutunut katsomaan omaa toimintaani hyvinkin kriittisesti.
Mutta kaikista vaikeuksista huolimatta tunteeni eivät kadonneet. Vaikka välillä olin vihainen, pettynyt tai surullinen, näin edelleen sen ihmisen, johon olin aikanaan rakastunut. Muistin ne hetket, jolloin meillä oli hyvä olla yhdessä. Muistin yhteisen naurun, läheisyyden ja ne pienet arkiset asiat, jotka olivat tehneet suhteestamme minulle niin tärkeän.
En myöskään halua unohtaa kaikkea sitä hyvää, mitä hän teki puolestani. Erityisesti äitini kuoleman jälkeen hän oli monessa asiassa tukenani. Yksi merkityksellisimmistä teoista oli se, että hän kantoi äitini arkkua hautajaisissa, vaikka ei ollut koskaan edes ehtinyt tavata häntä. Se oli minulle valtavan suuri asia, josta tulen aina olemaan hänelle kiitollinen. Vaikka suhteemme päättyi kipeällä tavalla, en halua antaa sen pyyhkiä pois kaikkea sitä hyvää, mitä hän teki ja mitä yhdessä koimme. Ehkä juuri siksi luopuminen tuntui niin mahdottomalta. En nähnyt hänessä ainoastaan ihmistä, jonka kanssa meillä oli vaikeuksia, vaan myös ihmisen, joka oli osoittanut välittämistään silloin, kun sitä todella tarvitsin.
Minulle parisuhteen vaikeudet eivät automaattisesti tarkoittaneet sitä, ettei suhteella olisi enää tulevaisuutta. Ajattelin, että jos molemmat todella haluaisivat, asioita voisi vielä korjata. Uskoin siihen, että ihminen voi oppia virheistään. Että luottamusta voi yrittää rakentaa uudelleen. Että yhdessä rakennettua suhdetta ei tarvitsisi menettää vain siksi, ettei kaikki ollut sujunut niin kuin olisi pitänyt.
Halusin korjata myös omat virheeni
Yksi suurimmista syistä jatkaa yrittämistä oli se, että tiedostin oman osuuteni parisuhteemme ongelmista. En halunnut vain pyytää anteeksi ja jatkaa sitten samalla tavalla. Halusin oikeasti ymmärtää, miksi olin käyttäytynyt tietyissä tilanteissa niin kuin olin käyttäytynyt. Halusin oppia käsittelemään tunteitani paremmin, kommunikoimaan rakentavammin ja olemaan parempi kumppani.
En tietenkään onnistunut kaikessa heti. Muuttuminen ei tapahdu yhdessä yössä, varsinkaan silloin, kun elämässä on samaan aikaan paljon muitakin kuormittavia asioita. Silti halusin yrittää. Jälkikäteen olen miettinyt, oliko yrittämiseni välillä myös liian epätoivoista. Keskityinkö niin paljon siihen, mitä minun pitäisi itsessäni muuttaa, etten enää osannut pysähtyä miettimään, mitä itse tarvitsin?
Olen huomannut, että kun pelkää menettävänsä rakastamansa ihmisen, saattaa alkaa tarkastella itseään lähes pelkästään omien virheidensä kautta. Mitä tein väärin? Mitä olisin voinut sanoa toisin? Miksi en osannut toimia paremmin? Mitä minun pitäisi vielä muuttaa, jotta toinen haluaisi jäädä? Vähitellen tällaiset ajatukset voivat viedä mukanaan. Halusin vain niin kovasti olla riittävä toiselle.
Miksi olin valmis antamaan anteeksi?
Parisuhteemme loppuvaiheisiin liittyi asioita, jotka satuttivat minua syvästi. Sellaisia asioita, joiden jälkeen moni olisi ehkä päättänyt, ettei halua enää yrittää. Minä ajattelin toisin. Olin valmis pohtimaan anteeksiantamista, koska en halunnut menettää kaikkea sitä, mitä olimme yhdessä rakentaneet. En ajatellut, että tapahtuneet asiat olisivat olleet merkityksettömiä tai että ne pitäisi vain unohtaa. Tiesin, että luottamuksen palauttaminen olisi vaatinut paljon aikaa, rehellisyyttä ja molemminpuolista työtä. Mutta olin valmis siihen mahdollisuuteen.
Minulle anteeksiantaminen ei tarkoittanut sitä, ettei minuun olisi sattunut. Se tarkoitti sitä, että olisin halunnut yrittää rakentaa jotakin uutta kaiken rikkoutuneen tilalle. Ehkä siinä oli myös jotakin hyvin ristiriitaista. Olin itse valmis antamaan anteeksi asioita, jotka olivat satuttaneet minua valtavasti. Samalla jouduin kohtaamaan sen, ettei toinen enää välttämättä pystynyt antamaan anteeksi minulle tai näkemään yhteistä tulevaisuutta kanssani. Se tuntui vaikealta ymmärtää.
En kuitenkaan ajattele, että anteeksiantaminen olisi velvollisuus. Jokaisella on oikeus päättää, mitä pystyy käsittelemään ja millaisessa suhteessa haluaa jatkaa. Silti olisin toivonut, että olisimme voineet yrittää vielä yhdessä.
Toivo, josta oli vaikea päästää irti
Ero ei tuntunut minulle yhdeltä selkeältä hetkeltä, jonka jälkeen kaikki olisi ollut ohi. Sen jälkeenkin oli tilanteita, joissa tunsin meidän välillämme olevan jotakin. Oli sanoja rakkaudesta ja ikävästä, läheisyyttä ja hetkiä, jotka saivat minut uskomaan, ettei yhteinen tarinamme ollut vielä päättynyt. Ja koska rakastin edelleen, tartuin niihin hetkiin.
En halunnut uskoa, että kaikki olisi lopullisesti menetetty, jos tunteita kerran oli vielä olemassa. Toivo tuntui välillä lohdulliselta. Se antoi syyn ajatella, että ehkä kaikki kokemamme vaikeudet eivät olleetkaan turhia ja että vielä voisi tulla päivä, jolloin istuisimme yhdessä alas ja päättäisimme aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta samalla toivo alkoi myös satuttaa.
Jokainen hetki, jolloin uskoin yhteenpaluun olevan mahdollinen, teki seuraavasta pettymyksestä entistä raskaamman. Välillä tuntui kuin olisin joutunut kokemaan saman menetyksen yhä uudelleen. Ehkä vaikeinta ei ollut pelkästään luopua parisuhteesta, vaan luopua toivosta, joka oli pitänyt minut kiinni siinä niin pitkään.
Kun yhteinen tulevaisuus ei enää ollut mahdollinen
Yksi kaikkein vaikeimmista asioista on ollut hyväksyä, että minä olisin halunnut jatkaa yrittämistä, mutta toinen päätti kulkea eri suuntaan. Minulla oli edelleen uskoa siihen, että vaikeuksistamme olisi voinut selvitä, mutta lopulta jouduin kohtaamaan sen, ettei yhteistä tulevaisuutta enää ollut.
Olen joutunut miettimään, miksi kaikki se, mitä olimme yhdessä kokeneet ja rakentaneet, ei lopulta riittänyt. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olisimmeko voineet vielä löytää toisemme uudelleen? Nämä kysymykset ovat saaneet minut välillä kyseenalaistamaan omaa riittävyyttäni, vaikka ymmärrän, ettei parisuhteen onnistuminen ole koskaan vain yhden ihmisen vastuulla.
Tiedän, ettei toista ihmistä voi pakottaa jäämään, vaikka itse rakastaisi kuinka paljon. Mutta ymmärtäminen ei tarkoita, etteikö asia sattuisi.
Kaikkein vaikeinta on ollut hyväksyä, etten enää saa jakaa omaa elämääni hänen kanssaan. En saa enää olla osa sitä tavallista arkea, joka oli minulle niin tärkeää. En saa enää suunnitella hänen kanssaan tulevaisuutta, jota olin pitänyt mahdollisena vielä pitkään. Ja juuri siitä luopuminen on ollut kaikkein vaikeinta.
Olen joutunut kysymään itseltäni, missä vaiheessa rakkaudesta tuli myös jatkuvaa pelkoa. Missä vaiheessa aloin pelätä niin paljon toisen menettämistä, että oma hyvinvointini jäi taka-alalle? En usko, että kaikkea yrittämistäni voi kutsua virheeksi. Halusin korjata asioita, koska välitin. Halusin antaa anteeksi, koska rakastin. Halusin uskoa parempaan, koska yhteinen tulevaisuus merkitsi minulle paljon. Mutta olen alkanut ymmärtää, ettei parisuhdetta voi pelastaa yksin.
Vaikka kuinka yrittäisi muuttua, pyytäisi anteeksi, antaisi uusia mahdollisuuksia ja rakastaisi, se ei yksin riitä, jos toinen ei enää halua rakentaa suhdetta yhdessä. Se on ollut minulle vaikea asia hyväksyä. Olen myös miettinyt, kuinka paljon omasta elämästäni jäi kaiken tämän keskellä sivuun. Kuinka usein ajatukseni pyörivät vain parisuhteen ympärillä. Kuinka paljon aikaa käytin siihen, että yritin ymmärtää toisen tunteita, päätöksiä ja ristiriitaisia sanoja. Ja kuinka harvoin pysähdyin kysymään, mitä minulle itselleni kuuluu.
En halua enää ajatella, että minun arvoni ihmisenä riippuisi siitä, haluaako joku olla kanssani. Mutta rehellisesti sanottuna tämän ajatuksen sisäistäminen on vielä kesken.
En kadu sitä, että rakastin
Jos voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin varmasti monia asioita toisin. Kuuntelisin enemmän. Pysähtyisin ennen kuin sanoisin jotakin loukkaavaa. Puhuisin omista peloistani avoimemmin ja yrittäisin pitää parempaa huolta myös itsestäni. Mutta en usko, että katuisin sitä, että halusin yrittää.
Minulle se suhde oli tärkeä. Ne yhteiset ajat olivat tärkeitä. Ja se ihminen oli minulle tärkeä. En halua ajatella, että kaikki olisi ollut turhaa vain siksi, ettei yhteinen tarinamme saanut sellaista loppua kuin olin toivonut. Ehkä joskus pystyn katsomaan menneisyyttä ilman, että ensimmäisenä tunnen surua, pettymystä tai ikävää. Ehkä joskus pystyn muistamaan myös kaiken hyvän ilman, että alan heti miettiä, miksi se ei riittänyt. Mutta en ole vielä siinä pisteessä.
Rakastan edelleen ihmistä, jonka kanssa olisin halunnut jakaa tulevaisuuteni. Kaipaan häntä, vaikka tiedän, ettei pelkkä oma kaipaukseni muuta tapahtunutta. En myöskään osaa vielä sanoa, milloin olen valmis päästämään irti kaikesta siitä toivosta, jota olen kantanut mukanani. Tällä hetkellä yritän vain hyväksyä, että voin rakastaa jotakuta syvästi ja silti joutua jatkamaan elämääni ilman häntä. Ehkä halusin yrittää niin pitkään juuri siksi, etten koskaan lakannut uskomasta meihin. Ja ehkä kaikkein vaikeinta on nyt opetella uskomaan jälleen myös itseeni.
Ei kommentteja
Kiitos kommentista! Vastaan jokaiseen kommenttiin, ennemmin tai myöhemmin!