Jos joku olisi vielä viime vuoden lopussa kertonut minulle, millainen vuodesta 2026 tulisi, en olisi luultavasti uskonut sanaakaan. Tämä vuosi on ollut yksi elämäni raskaimmista. Se on sisältänyt niin paljon menetyksiä, pettymyksiä, epävarmuutta ja muutoksia, että välillä minun on ollut vaikea edes ymmärtää kaikkea tapahtunutta.
Vuoden alussa yritin rakentaa elämääni uuteen suuntaan. Opiskelin uudella alalla, ja vaikka tulevaisuus oli vielä epävarma, halusin uskoa siihen, että voisin löytää oman paikkani ja saada elämääni uudenlaista sisältöä. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Oma mielenterveyteni ja jaksamiseni alkoivat horjua, ja lopulta jouduin tekemään päätöksen keskeyttää opinnot. Se tuntui epäonnistumiselta, vaikka samalla tiesin, etten siinä tilanteessa pystynyt jatkamaan. Ala ei ollut vain minua varten, ja oikeastaan sydämmesäni tiesin sen alusa asti, ettei tämä ole minun juttuna. Halusin kuitenkin yrittää.
Samaan aikaan myös parisuhteessani oli vaikeuksia. Olimme ajautuneet tilanteeseen, jossa yhteisen tulevaisuuden jatkuminen ei enää tuntunut itsestään selvältä. Suhteemme päättyi, mutta löysimme vielä takaisin toistemme luo. Halusin uskoa, että vaikeuksista huolimatta voisimme oppia jotain ja rakentaa suhteestamme vahvemman.
Sitten tuli helmikuun 24. päivä. Päivä, jolloin poliisi soitti minulle ja sanoi sanat: äitisi on kuollut. Se oli menetys, johon en olisi koskaan voinut valmistautua. Yhtäkkiä elämässäni oli tyhjä paikka, jota mikään ei voisi täyttää. Olisin tarvinnut aikaa pysähtyä, surra ja yrittää ymmärtää, ettei äiti enää ollut täällä. Mutta elämä ei antanut siihen kunnolla mahdollisuutta. Äidin kuoleman jälkeen edessä oli valtavasti käytännön asioita. Hautajaiset, perunkirjoitus, taloudelliset selvittelyt ja kaikki ne asiat, jotka läheisen kuoleman jälkeen on hoidettava, vaikka oma mieli olisi aivan muualla. Asiat eivät sujuneet yksinkertaisesti. Yksi selvittämätön asia johti seuraavaan, ja vähitellen tuntui siltä, ettei mikään edennyt. Surun rinnalle tuli stressiä, huolta ja jatkuvaa epävarmuutta.
Samaan aikaan parisuhteessani jatkui vaikea vaihe. Oli riitoja, pettymyksiä ja tilanteita, joissa molemmat varmasti kokivat tulleensa satutetuiksi. Yritin selviytyä äitini kuoleman aiheuttamasta surusta ja samalla pitää kiinni ihmissuhteesta, joka oli minulle äärettömän tärkeä. Jossain vaiheessa huomasin, ettei minulla ollut enää voimia käsitellä kaikkea. Äidin kuolemaan liittyvä suru jäi taka-alalle. Ei siksi, ettei menetys olisi tuntunut pahalta, vaan siksi, että mielessäni oli jatkuvasti niin paljon muutakin. Tuntui kuin olisin joutunut siirtämään yhden surun syrjään selvitäkseni toisesta.
KUVA: PIXABAY.
Lopulta parisuhteeni päättyi uudelleen. En menettänyt ainoastaan ihmistä, jota rakastin, vaan myös sen yhteisen tulevaisuuden, jonka olin mielessäni rakentanut. Kaikki ne suunnitelmat, toiveet ja ajatukset yhteisestä elämästä muuttuivat yhtäkkiä epävarmoiksi. Yksi vaikeimmista asioista parisuhteen päättymisessä on ollut se, etten ole tiennyt, pitäisikö minun päästää irti vai uskoa siihen, että meillä voisi vielä olla yhteinen tulevaisuus. Eron jälkeen olen kuullut edelleen sanoja rakkaudesta ja ikävästä. On puhuttu jopa mahdollisuudesta, että voisimme joskus vielä yrittää uudelleen. Välillämme on ollut myös läheisyyttä, joka on saanut minut tuntemaan, ettei kaikki ehkä ollutkaan vielä ohi. Mutta samaan aikaan olen joutunut kohtaamaan etäisyyttä, yhteydenpidon katkeamista ja epävarmuutta siitä, mitä toinen oikeasti haluaa.
Juuri tämä ristiriita on ollut minulle kaikkein raskainta. Kun ihminen sanoo rakastavansa ja kaipaavansa, sitä haluaa uskoa, että tunteilla on edelleen jokin merkitys myös yhteisen tulevaisuuden kannalta. Kun hän sitten vetäytyy, sitä alkaa miettiä, ymmärsikö itse kaiken väärin. Olen kysynyt itseltäni lukemattomia kertoja, oliko läheisyys aitoa. Oliko ikävä todellista? Oliko mahdollisuudesta puhuminen vain ajatus vai jotain, mitä toinen oikeasti toivoi? En väitä tietäväni, mitä toinen on tuntenut tai miksi hän on toiminut niin kuin on. Voin kertoa vain sen, miten minä olen kaiken kokenut.
Olen elänyt pitkään toivon ja pettymyksen välissä. Juuri kun olen yrittänyt hyväksyä suhteen päättymisen, jokin kohtaaminen tai keskustelu on herättänyt toivon uudelleen. Ja sitten olen joutunut jälleen käsittelemään sitä mahdollisuutta, ettei yhteistä tulevaisuutta olekaan. Kaikkein kipeintä on ollut huomata, että vaikka toinen on puhunut mahdollisesta yhteenpaluusta, hän on samalla aloittanut uuden parisuhteen. Tiedän, että ihmisellä voi olla ristiriitaisia tunteita. Voi rakastaa ja kaivata jotakuta, vaikka ei enää haluaisi tai pystyisi jatkamaan suhdetta. Mutta sille ihmiselle, joka edelleen toivoo yhteistä tulevaisuutta, tällainen epävarmuus voi olla todella kuluttavaa.
Olen menettänyt suuren osan siitä elämänilosta, jota minulla ennen oli. Välillä tavallisetkin asiat ovat tuntuneet ylivoimaisilta. Olen huomannut vetäytyväni omiin ajatuksiini ja miettiväni samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Kaikkein surullisinta on ehkä ollut huomata, kuinka kauas olen ajautunut siitä ihmisestä, joka olin ennen tätä kaikkea. Vuoden alussa yritin löytää elämälleni uuden suunnan opiskelun kautta. Nyt huomaan yrittäväni löytää itseäni.
Tämän vuoden aikana olen joutunut luopumaan niin monesta asiasta. Opinnoista, yhteisestä tulevaisuudesta, parisuhteesta ja ennen kaikkea äidistäni. Kaikki nämä menetykset ovat erilaisia, mutta jokainen niistä on jättänyt minuun jälkensä. Ja kaiken tämän keskellä minun pitäisi edelleen jaksaa hoitaa keskeneräisiä asioita, selviytyä arjesta ja uskoa siihen, että elämässä voisi vielä olla jotain hyvää odottamassa.
En halua kirjoittaa tätä saadakseni sääliä tai osoittaakseni ketään syylliseksi. Haluan kirjoittaa tämän siksi, että joskus ulospäin ei näy lainkaan, kuinka paljon ihminen joutuu kantamaan sisällään. Joskus jo pelkkä päivästä toiseen selviytyminen vaatii enemmän voimia kuin kukaan ulkopuolinen osaisi kuvitella. En tiedä, milloin pystyn ajattelemaan tätä vuotta ilman, että kaikki tuntuu edelleen kipeältä. En tiedä, milloin löydän takaisin sen iloisen puolen itsestäni, joka on tuntunut olevan pitkään kadoksissa. Mutta haluan uskoa, ettei tämä vuosi määrittele koko loppuelämääni.
Ehkä jonain päivänä pystyn katsomaan taaksepäin ja näkemään muutakin kuin menetyksiä. Ehkä huomaan, että kaiken tämän keskellä olen myös oppinut jotain itsestäni, omista rajoistani ja siitä, mitä todella tarvitsen voidakseni hyvin. Tällä hetkellä en kuitenkaan halua vaatia itseltäni liikaa. Haluan antaa itselleni luvan surra äitiäni. Luvan ikävöidä ihmistä, jota edelleen rakastan. Luvan olla pettynyt, vihainen, surullinen ja keskeneräinen. Ja ennen kaikkea luvan aloittaa uudelleen, vaikka en vielä tiedä, mistä aloittaisin.
Vuosi 2026 vei minulta paljon sellaista, mitä pidin tärkeänä. Mutta toivon, ettei se vie minulta lopullisesti uskoa siihen, että voin vielä joskus olla onnellinen. Ehkä en ole enää sama ihminen kuin vuoden alussa. Mutta ehkä minun ei tarvitsekaan olla. Ehkä tärkeintä on, että löydän vielä jonain päivänä itseni uudelleen.
Ei kommentteja
Kiitos kommentista! Vastaan jokaiseen kommenttiin, ennemmin tai myöhemmin!