Olisinko voinut toimia toisin, sanoa asioita eri tavalla tai ymmärtää toista paremmin? Entä olisiko parisuhteemme voinut jatkua, jos olisin osannut tehdä enemmän töitä sen eteen? Nämä kysymykset ovat pyörineet mielessäni erityisesti eron jälkeen.
Tiedän tehneeni virheitä. Olen sanonut asioita, joita olen myöhemmin katunut. Olen tulkinnut tilanteita väärin, antanut tunteideni vaikuttaa käytökseeni ja toisinaan reagoinut tavalla, joka on saattanut satuttaa toista. En halua kieltää näitä asioita tai yrittää selittää niitä olemattomiksi. Mutta samalla olen alkanut miettiä jotakin, mitä en ehkä ole aikaisemmin osannut ajatella tarpeeksi.
Miten olisin voinut olla paras mahdollinen kumppani tilanteessa, jossa oma elämäni oli samaan aikaan hajoamassa ympäriltäni?
KUVA: PIXABAY
Miksi en osannut toimia toisin?
Riittämättömyyden tunne
Parisuhteessamme oli ongelmia, joihin olisin varmasti voinut suhtautua rakentavammin. Olisin voinut kuunnella enemmän. Olisin voinut yrittää ymmärtää toisen näkökulmaa paremmin ja miettiä tarkemmin sanojani silloin, kun olin loukkaantunut tai vihainen. Mutta miksi se oli välillä niin vaikeaa?
Olen pohtinut, vaikuttiko suru siihen, kuinka herkästi reagoin asioihin. Olinko tavallista herkempi kokemaan pettymyksiä tai tulkitsemaan tilanteita väärin? Oliko minulla yksinkertaisesti niin vähän voimavaroja, etten enää osannut käsitellä parisuhteen ongelmia rauhallisesti? En tiedä vastauksia varmasti. Tiedän kuitenkin, että olin tilanteessa, jossa kannoin samaan aikaan monia erilaisia huolia.
Yritin käsitellä äidin kuolemaa, selvittää hänen jälkeensä jääneitä asioita, huolehtia omasta tulevaisuudestani ja samaan aikaan pitää kiinni parisuhteesta, jonka menettämistä pelkäsin. Ehkä yritin olla vahvempi kuin sillä hetkellä oikeasti olin. Ja ehkä juuri siksi en aina osannut olla sellainen kumppani kuin olisin halunnut.
Yksi vaikeimmista tunteista, joita eron jälkeen olen kokenut, on riittämättömyys. Ajatus siitä, etten ollut tarpeeksi hyvä. Etten osannut rakastaa oikein, ymmärtää tarpeeksi tai muuttua silloin, kun siihen olisi ollut mahdollisuus. Olen miettinyt, olisiko jokin ollut toisin, jos olisin osannut käsitellä asioita paremmin jo silloin, kun olimme vielä yhdessä. Olisiko hän jäänyt? Olisimmeko voineet selvitä vaikeuksistamme? Olisinko voinut estää sen, että päädyimme lopulta erilleen? Näihin kysymyksiin ei kuitenkaan ole olemassa varmoja vastauksia.
On helppoa tarkastella menneisyyttä jälkikäteen ja nähdä kaikki ne tilanteet, joissa olisi voinut toimia toisin. Silloin tietää jo, mihin asiat lopulta johtivat. Mutta silloin, kun elin niitä hetkiä, en tiennyt tulevaisuudesta mitään. Yritin selviytyä niillä voimavaroilla ja taidoilla, joita minulla silloin oli.
Se ei tarkoita, että kaikki tekemäni asiat olisivat olleet oikein. Mutta ehkä se tarkoittaa, ettei minun tarvitsisi tuomita itseäni loputtomasti niiden perusteella.
En halua käyttää äidin kuolemaa tekosyynä omalle käytökselleni. Jos olen satuttanut toista sanoillani tai teoillani, ne ovat asioita, joista minun kuuluu ottaa vastuuta. Mutta olen alkanut ymmärtää, että omien virheiden tunnistaminen ja oman tilanteen ymmärtäminen eivät sulje toisiaan pois.
Voin myöntää toimineeni väärin ja samalla hyväksyä sen, että olin keskellä poikkeuksellisen raskasta elämänvaihetta. Voin katua sanomisiani ilman, että minun tarvitsee ajatella olevani huono ihminen. Ja voin haluta kehittyä paremmaksi kumppaniksi ilman, että minun täytyy ottaa yksin syyksi kaikkea sitä, mitä parisuhteessamme tapahtui. Tämä on ollut minulle vaikeaa ymmärtää.
Kun menettää ihmisen, jota rakastaa, on ehkä helpompaa etsiä syitä itsestään. Ajatella, että jos vain olisin tehnyt jotakin toisin, kaikki olisi voitu pelastaa. Mutta parisuhteen päättyminen ei yleensä ole seurausta vain yhdestä tilanteesta tai yhden ihmisen virheistä. Meillä molemmilla oli omat tapamme toimia, omat tunteemme ja omat vaikeutemme. Ja vaikka olisin pystynyt muuttamaan omaa käytöstäni, en olisi voinut yksin päättää parisuhteemme tulevaisuudesta.
Tämä kysymys on ehkä kaikkein vaikein. Uskon, että olisin saattanut pystyä käsittelemään joitakin tilanteita paremmin, jos elämäntilanteeni olisi ollut toisenlainen. Jos en olisi joutunut käsittelemään äidin kuolemaa ja kaikkea siihen liittyvää epävarmuutta, minulla olisi ehkä ollut enemmän voimavaroja keskittyä parisuhteeseeni. Olisin ehkä jaksanut keskustella rauhallisemmin, suhtautua pettymyksiin eri tavalla ja käsitellä ristiriitoja rakentavammin. Mutta elämä ei antanut mahdollisuutta valita sopivaa ajankohtaa surulle.
Äitini kuoli, ja minun oli elettävä sen todellisuuden kanssa. En voinut siirtää menetystä myöhemmäksi vain siksi, että parisuhteessani oli vaikeuksia. En myöskään voinut muuttua hetkessä ihmiseksi, joka osaisi käsitellä kaiken täydellisesti. Olin ihminen, joka yritti selviytyä. Ja ehkä minun pitäisi opetella suhtautumaan siihen hieman ymmärtäväisemmin.
Eron jälkeen olen joutunut kohtaamaan paljon asioita omassa käytöksessäni. Kaikkien niiden asioiden ajatteleminen ei ole ollut helppoa. Olen tuntenut häpeää, katumusta ja surua siitä, etten aina osannut toimia niin kuin olisin halunnut. Mutta ehkä omien virheiden kohtaamisen tarkoitus ei olekaan se, että rankaisen itseäni niistä loputtomasti.
Ehkä tarkoitus on oppia. Oppia tunnistamaan omia tunteitani ennen kuin ne purkautuvat väärällä tavalla. Oppia keskustelemaan vaikeista asioista rakentavammin ja ymmärtämään paremmin sekä omia että toisen tarpeita.
En tiedä, olisiko parisuhteemme voinut jatkua, jos olisin osannut toimia joissakin asioissa toisin. Sitä en saa koskaan varmasti tietää. Mutta ehkä minun pitäisi vähitellen lakata kysymästä itseltäni, miksi en ollut tarpeeksi hyvä.
Ehkä en ollut kaikissa tilanteissa sellainen kumppani kuin olisin halunnut olla. Mutta olin myös ihminen, joka oli juuri menettänyt äitinsä ja yritti selviytyä päivästä toiseen. Ja ehkä minun pitäisi muistaa sekin, kun mietin kaikkea sitä, mitä olisin voinut tehdä paremmin.
Ei kommentteja
Kiitos kommentista! Vastaan jokaiseen kommenttiin, ennemmin tai myöhemmin!